Ennen äitiyttä en ajatellut kantoliinoja sen kummemmin. Kantoliinat tai rattaat eivät sinänsä herättäneet minussa mitään puolesta tai vastaan. Esikoista odottaessamme hankimme sekä rattaat että kantoliinoja (tuolloin vielä trikoisia). Vasta kun pieni vauvamme saapui tänne kotiin ja oli aika lähteä ensimmäiselle kärrykävelylle, tuli minulle kamala olo: miten voin laittaa tuon pienen tuonne kauas itsestäni?

Kärryttelimme ehkä reilun viikon ajan silloin tällöin, sen jälkeen rattaat ovat olleet hyvin tyylikkäässä käytössä: puhtaiden pyykkien välisäilytyspaikkana.

Kantoliinat tuntuivat silloin pienen vauvan kanssa paljon luonnollisemmalta idealta: Vauva saa jatkaa samaan tapaan kuin ollessaan sisällä minun vatsassani; keinua kanssani teillä ja kallioilla, pomppia kanssani musiikin tahdissa tai hyräillessäni hiljaa.

Ensimmäinen vauva on jo kasvanut puhuvaksi, juoksevaksi, kiipeileväksi, kiisteleväksi tenavaksi, mutta kantoliinailu on pysynyt meille kaikille hyvin tärkeänä. Uusi vauva on saapunut, ja saa nauttia kaikista kauniinvärisistä liinoista ja minä saan nauttia hänen läheisyydestään, lämmöstään, tuoksustaan jokaisena hetkenä.

Kantoliinat ovat minun elämäni, niin valveilla kuin unessakin.